Viime kesänä julkaistiin paikallislehdessä alla oleva kirjoitukseni. Sain siitä paljon palautetta, eivätkä kaikki pitäneet siitä, että kirjoitin noin avoimesti. Pääosin palaute oli kuitenkin positiivista. Kolumni on näin  kesäloman kynnyksellä ajankohtainen, ja ajattelin jakaa sen kanssasi. Loma tosiaan alkaa huomenna, ensin viikko, sitten viikko töitä ja vielä 1,5 viikkoa lomaa. Elokuussa onkin jännät paikat: Iso E:n työpaikalta saa noin joka toinen lähteä.....Hän itse ei kauheasti murehdi, minä sitäkin enemmän. (Olen mestari murehtimis hommassa....) Pitäisi vain ottaa rennosti ja uskoa rakasta miestäni, joka sanoo: "anna hevoosen murehtia, sillä on isoo pää."

OTA RENNOMMIN, JAKSAT PAREMMIN

Minulla on yrittäjyyteen viha-rakkaus-suhde. Vaakakupissa nämä ääripäät pysyvät kuitenkin keskimäärin tasoissa, joten olen aina vaan, pian neljätoista vuotta ollut yksityisyrittäjä. Yrittäjän elämä on mielenkiintoista,  haastavaa ja vapaata, mutta myös raskasta, stressaavaa ja kahlehtivaa.
Toisinaan kadehdin ihmisiä, jotka päivän päätyttyä saavat laittaa työpaikan oven kiinni ja jättää työasiat mielestään. Kesän koittaessa he odottavat neljän tai viiden viikon lomaansa, jolle saavat jäädä ilman huolen häivää. Toisaalta minä saan kuitenkin itse määrätä työaikani ja lomani, eikä kukaan ole määräämässä, kuinka ja koska työni teen.
Yrittäjät ovat ahkeria ja kilttejä ihmisiä, varsinkin palveluammatissa on oltava asiakasta varten aina valmiina. Sellainen pieni sana, jossa on kaksi kirjainta e ja i on yrittäjälle vieras. Töitä tehdään tietysti rahan takia, mutta myös siksi, että ei osata kieltäytyä. Pelätään, että menetetään asiakas tai tuotetaan paha mieli tai mikä meille pohjalaisille on tyypillistä ajatellaan,”mitä ihimisekki sanoo”. Yrittäjät eivät pidä kunnon lomia ja kun pitävät, työasiat takovat takaraivossa.
Itse koin reilu kaksi vuotta sitten karvaasti, kuinka käy, kun ei osaa hiljentää tahtia. Minut pysäytettiin, näytettiin, että et sinä ole mikään yli-ihminen, ja että tämä maailma pyörii ihan normaalisti, vaikka sinä et ole puikoissa mukana. Yksi syy sairastumiseeni oli se, että en osannut sanoa ei. Dignoosi oli vakava masennus. Niinkuin tyypillistä ensimmäinen ajatus oli, ”mitä ihimisekki ny sanoo.” Mietin jo hetken, että minkä taudin keksin...selkäkivun vai iskiaksen. Tajusin lopulta, että on paras olla avoin ja kertoa niinkuin asia on ja kun näin tein huomasin, että kohtalotovereita on paljon. Masennus on kansantauti. Siitä ei vaan puhuta, kun se on jotekin niin häpeällistä, kun mieli ei kestä. Joku taas sairastuu verenpainetautiin tai saa infarktin.
Oli opeteltava uusi tapa elää, ryhdyttävä terveellä tavalla itsekkääksi. Työtahtia on vähennettävä senkin uhalla, että asiakkaat ja ansiot vähenevät. Kaikkea ei saa rahalla ja terveys on niistä yksi asia.
Opin myös sen, miten tärkeää ihmiselle on oma perhe ja läheiset. He eivät välitä siitä, kuinka paljon tienaat, vaan siitä, kuinka voit ja oletko läsnä. Opin sen, että on tehtävä asioita, jotka itsestä tuntuvat hyviltä. Löysin mm.uuden harrastuksen näytelmäpiiristä, joka on todella terapeuttista. Opin ottamaan kotonakin löysemmin, villakoiratkin imuroidaan vasta, kun niille ei enää keksitä nimiä...
Toivon, että sinäkin opit ottamaan rennommin ja sanomaan ei. Nautitaan kesästä!