Kun olin vielä pieni tyttö, oli tapanamme lähteä äidin kanssa, sään niin salliessa, sunnuntaipäivisin pitkille hiihtoreissuille. Hiihdosta en erityisemmin pitänyt, varsinkaan koulun liikuntatunneilla hiihtämisestä. Mutta ne hiihtoretket ovat jääneet mieleeni. Termariin kuumaa kaakaota. Äidin leipomia soikeita sämpylöitä, joissa lauantaimakkaraa välissä. En koskaan unohda niitä hetkiä, kun istuimme kevätauringon lämmössä, eväitä nautiskellen. Ja miten ihanalta tuntui, kun äiti antoi käsiini lämpimät ja kuivat hanskansa , kun omani olivat läpimärät.

Nuo muistot tulivat mieleeni, kun viikonloppuna olimme hiihtämässä. Toivottavasti omat lapseni saavat hienoja muistoja ihan tavallisesta yhdessäolosta.

Pikku E sairastui lauantai-iltana, kurkku kipeytyi ja kuume nousi. Mumma jäi häntä hoivaamaan, kun me muut lähdimme kauden viimeiseen sarjapeliin. Lauantaina joukkue otti hienon 3-0 voiton sarjakärjestä. Sunnuntaina tulikin sitten 3-1 tappio. Molemmat pelit olivat tunnelmaltaan varsin kiihkeitä ja tunteita pintaan nostavia.... Pelien jälkeen oli Pikku O jo taas menossa kaveri M:n kanssa kaukalolle..! Laskin tässä pari viikkoa sitten, montako tuntia hänellä oli ollut sillä viikolla luistimet jalassa...sain tulokseksi 13!

Sydämmillä kyllästetty ystävänpäivä ei ole saanut minua useinkaan innostumaan. Kortteja en ole koskaan lähetellyt, joskus tekstiviestejä. Tänä vuonna annoin suklaasydämmiä niille ystäville, joita tapasin. Myös muutamille Pikku O:n joukkuekavereille. Heistä täytyy mainita maalivahti K. Tämä pieni poika juoksi perääni, kun lähdimme hallilta kotiapäin. Ojensi minulle tikkarin, jonka oli äkkiä käynyt kioskilta ostamassa..."kun mulla ei ollut sulle mitään."